Rakkautta on monenlaista
Rakkautta on suhde ystäviin, vanhempiin, lapsiin, lemmikkieläimiin
Minä olen lapseni myötä pohtinut vanhemman ja lapsen rakkautta
Äitinä voisin sanoa että rakkauteni lapseeni on täysin pohjaton. Mikä on erilaista kuin suhde puolisoon. Vaikka lapseni tekisi mitä tahansa, en voisi koskaan hylätä tai lakata rakastamasta. Suuttuisin tietty, mutta leppyisin nopeasti.
Jos taas puhutaan suhteesta puolisoon, luulen että siinäkin loppujen lopuksi on kyse samanlaisista arvoista. Vaikka puolisoni tekisi mitä, en varmasti lopettaisi ikinä rakastamasta. Ehkä hankalaahan se voisi olla esim. pettämisen jälkeen. Mutta luulen, että antaisin senkin lopulta anteeksi. Kuulostaa kamalalta, ja enkä usko että näin kirjoitan. Mutta luulen silti että niin tekisin. Mutta se ei välttämättä tarkoita että jatkaisin suhteessa.
Vanhempani ovat eronneet kun olen ollut pieni. Vaikken tiedä eron syitä, enkä haluakaan tietää, en silti halua samaa kohtaloa omalle lapselleni. Toki vanhempien kuuluu erota jos eivät toisiaan rakasta. Mutta yritystä pitää olla lapsen takia enemmän. Ja halua saada asiat toimimaan, tarvitaan sitä kummaltakin, ei vain toiselta. Mutta eron täytyy olla myös sellainen, että kaikki vanhat kaunat voidaan yrittää sopia taikka elää niiden kanssa. Ystävyys on ehkä liian vahva sana, mutta miksei se joiltakin onnistu.
Olen nainen, joka kaipaa sitä ikuista ja Suurta rakkautta. Se ei tarkoita leffojen romantiikkaa. Se tarkoittaa pitkässä suhteessa sitä toisen huomioimista. Kun tavataan töiden jälkeen halausta ja suukkoa. Kysellään toisen kuulumiset, ollaan kun pystytään lähekkäin. Vaalitaan suhdetta, järjestetään silloin tällöin aikaa parisuhteelle esim. ilta ilman lapsia. Näitä olen pystynyt vasta lapsen saannin jälkeen (vuosien päästä) arvostamaan ja vaalimaan. Vauva-aika kuluu niin täysin vauvassa, että ns vapaat viettäisi ennemmin nukkuen kuin toisen kanssa ollen. Omat päivät kun menevät suurin piirtein saman kaavan mukaan ja suurimmat asiat ovat suurin piirtein vauvan vatsantoiminta ja kuinka kauan tänään on nukkunut päikkäreitä = oma aika= siivousaika.
Vaikka asiat ei aina mene kuinka haluaisi ja suunnittelee, rakastan häntä silti aina. Ja ikuisesti.
Lapseni on ihana, ja rakastan häntä aina. Kunpa myös muistaisin sanoa sen hänelle joka päivä kun hän on vanhempi. Itse en ole lapsena kuullut äitini ikinä sanovan sitä minulle. Haluaisin, että oma lapseni kasvaa rakastavassa ympäristössä, ja hänestä kasvaisi vastuuntuntoinen aikuinen. Luulen, että monet maailman ongelmista olisi ratkaistavissa siinä, että annetaan anteeksi ja rakastetaan. Luulen, että monen ns. ongelmanuoren takana on rakkauden puute ja sen hakeminen mistä sitä saa erimuodoissaan.
Lapsen saannin myötä sitä myös joutuu miettimään enemmän omaa suhdettaan omiin vanhempiin. Olen pystynyt antamaan äidilleni anteeksi ja keskustelemaan hänen kanssaan vaikeistakin asioista. Se on iso muutos. Isäni ehti kuolla ennen lapseni syntymää, ja minulla on isästäni paljon asioita edelleen käsiteltävänä, mutta olen hänelle pystynyt vuosien kanssa antamaan myös anteeksi. Luulen, että he kumpikin ovat parhaansa tehneet enkä heitä voi oikeastaan syyttää mistään. Vain kyseenalaistaa joitain heidän toimintatapojaan, ja tekemällä itse tiettyjä asioita erilailla. Mutta heidän ei tarvitse sitä tietää. Sekin on sitä rakkautta.
tiistai, 30. lokakuu 2012
Mitä on rakkaus?
keskiviikko, 24. lokakuu 2012
Riittääkö rakkaus?
Olen ollut avomieheni kanssa pian 10vuotta yhdessä. Meillä on yksi lapsi. Mieheni on tehnyt jo muutaman vuoden reissuhommia, eli ollut viikot muualla töissä ja viikonloppuisin tullut kotiin. Kaikki tämä alkoi sopivasti ennen lapsemme syntymää. Vauva-aika oli rankkaa, kuten arvata saattaa. Palasin töihin, ja totesin ettei tämä ole sen arvoista. Joten minun päätöksestämme muutimme miehen perässä toiselle paikkakunnalle.
Meidän suhteemme on ollut aina tulta ja tappuraa, rakastamme täysillä ja riitelemme täysillä. Välillä on seesteisempiäkin ajanjaksoja.
Olemme nyt asuneet n. puoli vuotta toisella paikkakunnalla. Ja ongelmia on nyt alkanut näkyä. Riitamme kärjistyvät lähes poikkeuksetta isoksi erotaan-riidaksi, vaikka alunperin kysymys olisi vain hyvin arkisesta tiuskimisesta.
Olen kai hieman marttyyriperäinen tyyppi, jotenkin toivoisin huomiota ja kiitosta että muutimme hänen takiaan tänne. Kaipaan miestäni edelleen, vaikka näemme päivittäin.
Riitamme ovat todella kuluttavia. Viimeisin riitamme meni yliäyräiden. En muista mistä lähti, mutta sanottua tuli puolin ja toisin liikaa. Mies vei hänen maksamiaan tavaroita pois, esim. tvstä otti johdon ettei sitä voi enää käyttää kun hän ei ole kotona. Suutuin ja piilotin hänen papereitaan (koska en käytännössä ole mistään arvokkaasta maksanut, koska olen ollut joko koulussa tai äitiyslomalla, hän käyttää tätä aina minua vastaan riidoissamme. Minä taas käytän ettei häntä ole juurikaan näkynyt vauva-aikana, jota hän katuu) Mies huomasi tämän ja kuvitteli että olen tuhonnut ne. Sitten hän kuristi minua. Kauan. Ja koko ajan kyseli missä paperit on tai hän tappaa minut. Lapsemme nukkui koko ajan toisessa huoneessa. Itkin ja vannoin etten ikinä anna niitä hänelle.
Tilanne laukesi. Saimme sovittua laihan sovun muutaman päivän päästä. Vannotin ettei enää ikinä koske minuun sillä tavalla. Hän oli oikeasti pahoillaan.
Mutta silti rakastan häntä. Mutta minusta tuntuu että se ei enää vaan riitä. Voiko rakkaus olla näin kuluttavaa? Vai elämmekö nyt jotain vaikeaa hetkeä, jonka yli päästäksemme meidän tiettyjä asioita käytävä läpi ja kasvettava yhdessä.
Olen aina kuvitellut, että mieheni on minulle se oikea. Se suuri rakkaus. Se tunne kun tuntuu että koko elämä tuntuu vain valahtavan ohi sormien on.. jostain niin syvältä.
Meidän suhteemme on ollut aina tulta ja tappuraa, rakastamme täysillä ja riitelemme täysillä. Välillä on seesteisempiäkin ajanjaksoja.
Olemme nyt asuneet n. puoli vuotta toisella paikkakunnalla. Ja ongelmia on nyt alkanut näkyä. Riitamme kärjistyvät lähes poikkeuksetta isoksi erotaan-riidaksi, vaikka alunperin kysymys olisi vain hyvin arkisesta tiuskimisesta.
Olen kai hieman marttyyriperäinen tyyppi, jotenkin toivoisin huomiota ja kiitosta että muutimme hänen takiaan tänne. Kaipaan miestäni edelleen, vaikka näemme päivittäin.
Riitamme ovat todella kuluttavia. Viimeisin riitamme meni yliäyräiden. En muista mistä lähti, mutta sanottua tuli puolin ja toisin liikaa. Mies vei hänen maksamiaan tavaroita pois, esim. tvstä otti johdon ettei sitä voi enää käyttää kun hän ei ole kotona. Suutuin ja piilotin hänen papereitaan (koska en käytännössä ole mistään arvokkaasta maksanut, koska olen ollut joko koulussa tai äitiyslomalla, hän käyttää tätä aina minua vastaan riidoissamme. Minä taas käytän ettei häntä ole juurikaan näkynyt vauva-aikana, jota hän katuu) Mies huomasi tämän ja kuvitteli että olen tuhonnut ne. Sitten hän kuristi minua. Kauan. Ja koko ajan kyseli missä paperit on tai hän tappaa minut. Lapsemme nukkui koko ajan toisessa huoneessa. Itkin ja vannoin etten ikinä anna niitä hänelle.
Tilanne laukesi. Saimme sovittua laihan sovun muutaman päivän päästä. Vannotin ettei enää ikinä koske minuun sillä tavalla. Hän oli oikeasti pahoillaan.
Mutta silti rakastan häntä. Mutta minusta tuntuu että se ei enää vaan riitä. Voiko rakkaus olla näin kuluttavaa? Vai elämmekö nyt jotain vaikeaa hetkeä, jonka yli päästäksemme meidän tiettyjä asioita käytävä läpi ja kasvettava yhdessä.
Olen aina kuvitellut, että mieheni on minulle se oikea. Se suuri rakkaus. Se tunne kun tuntuu että koko elämä tuntuu vain valahtavan ohi sormien on.. jostain niin syvältä.
