Rakkautta on monenlaista

Rakkautta on suhde ystäviin, vanhempiin, lapsiin, lemmikkieläimiin

Minä olen lapseni myötä pohtinut vanhemman ja lapsen rakkautta

Äitinä voisin sanoa että rakkauteni lapseeni on täysin pohjaton. Mikä on erilaista kuin suhde puolisoon. Vaikka lapseni tekisi mitä tahansa, en voisi koskaan hylätä tai lakata rakastamasta. Suuttuisin tietty, mutta leppyisin nopeasti.

Jos taas puhutaan suhteesta puolisoon, luulen että siinäkin loppujen lopuksi on kyse samanlaisista arvoista. Vaikka puolisoni tekisi mitä, en varmasti lopettaisi ikinä rakastamasta. Ehkä hankalaahan se voisi olla esim. pettämisen jälkeen. Mutta luulen, että antaisin senkin lopulta anteeksi. Kuulostaa kamalalta, ja enkä usko että näin kirjoitan. Mutta luulen silti että niin tekisin. Mutta se ei välttämättä tarkoita että jatkaisin suhteessa.

Vanhempani ovat eronneet kun olen ollut pieni. Vaikken tiedä eron syitä, enkä haluakaan tietää, en silti halua samaa kohtaloa omalle lapselleni. Toki vanhempien kuuluu erota jos eivät toisiaan rakasta. Mutta yritystä pitää olla lapsen takia enemmän. Ja halua saada asiat toimimaan, tarvitaan sitä kummaltakin, ei vain toiselta.  Mutta eron täytyy olla myös sellainen, että kaikki vanhat kaunat voidaan yrittää sopia taikka elää niiden kanssa. Ystävyys on ehkä liian vahva sana, mutta miksei se joiltakin onnistu.

Olen nainen, joka kaipaa sitä ikuista ja Suurta rakkautta. Se ei tarkoita leffojen romantiikkaa. Se tarkoittaa pitkässä suhteessa sitä toisen huomioimista. Kun tavataan töiden jälkeen halausta ja suukkoa. Kysellään toisen kuulumiset, ollaan kun pystytään lähekkäin. Vaalitaan suhdetta, järjestetään silloin tällöin aikaa parisuhteelle esim. ilta ilman lapsia. Näitä olen pystynyt vasta lapsen saannin jälkeen (vuosien päästä) arvostamaan ja vaalimaan. Vauva-aika kuluu niin täysin vauvassa, että ns vapaat viettäisi ennemmin nukkuen kuin toisen kanssa ollen. Omat päivät kun menevät suurin piirtein saman kaavan mukaan ja suurimmat asiat ovat suurin piirtein vauvan vatsantoiminta ja kuinka kauan tänään on nukkunut päikkäreitä = oma aika= siivousaika.

Vaikka asiat ei aina mene kuinka haluaisi ja suunnittelee, rakastan häntä silti aina. Ja ikuisesti.

Lapseni on ihana, ja rakastan häntä aina. Kunpa myös muistaisin sanoa sen hänelle joka päivä kun hän on vanhempi. Itse en ole lapsena kuullut äitini ikinä sanovan sitä minulle. Haluaisin, että oma lapseni kasvaa rakastavassa ympäristössä, ja hänestä kasvaisi vastuuntuntoinen aikuinen. Luulen, että monet maailman ongelmista olisi ratkaistavissa siinä, että annetaan anteeksi ja rakastetaan.  Luulen, että monen ns. ongelmanuoren takana on rakkauden puute ja sen hakeminen mistä sitä saa erimuodoissaan.

Lapsen saannin myötä sitä myös joutuu miettimään enemmän omaa suhdettaan omiin vanhempiin. Olen pystynyt antamaan äidilleni anteeksi ja keskustelemaan hänen kanssaan vaikeistakin asioista.  Se on iso muutos. Isäni ehti kuolla ennen lapseni syntymää, ja minulla on isästäni paljon asioita edelleen käsiteltävänä, mutta olen hänelle pystynyt vuosien kanssa antamaan myös anteeksi. Luulen, että he kumpikin ovat parhaansa tehneet enkä heitä voi oikeastaan syyttää mistään. Vain kyseenalaistaa joitain heidän toimintatapojaan, ja tekemällä itse tiettyjä asioita erilailla. Mutta heidän ei tarvitse sitä tietää. Sekin on sitä rakkautta.